Mukaan toimintaan

Usein ensihuollon auttamistilanteet ovat tulipaloja. Ensihuollon vapaaehtoisina huolehdimme, että ihmisellä on onnettomuuden jälkeen ruokaa, vaatteet, välttämättömät lääkkeet ja katto pään päällä. Ensiaputaidotkin ovat tärkeitä, jotta osaamme tarvittaessa paikata pieniä vammoja.

Kaikessa tässä on aina mukana henkinen tuki. Kun kirjaan asioita muistiin avun järjestämistä varten, pidän samalla ihmistä kädestä kiinni ja kuuntelen hänen tuntemuksiaan.

Tilanteet tulevat harvoin päiväsaikaan. Siksi valmiussuunnitelmien on oltava kunnossa ja sopimusten yhteistyökumppanien kanssa valmiina, jotta pääsemme esimerkiksi kauppaan hakemaan vaatteita keskellä yötä.

Onnettomuuden jälkeen ihmisellä on usein shokkivaihe päällä. Jokainen reagoi onnettomuuteen omalla tavallaan ja ihmisen suhtautuminen on usein paljon auttajan asenteesta kiinni. On tärkeää kohdata ihmiset omalta tasoltaan ja on pystyttävä miettimään sanojaan. Shokissa ollut ihminen muistaa paljon asioita jälkeenpäin ja voi alkaa miettimään, miksi vapaaehtoinen sanoi niin ja niin.

Ensihuoltotaidot vahvistavat osaamista myös omassa arjessa. Tiedän paremmin, mitä tehdä, jos tulee sähkökatko tai tulipalo. Ja lapset tuovat kaverinsa meille paikattavaksi, jos jotain pientä sattuu – he tietävät, että äiti osaa auttaa.

Olemme usein ensimmäisiä ihmisiä, jotka autettava tapaa onnettomuuden tai muun kriisin jälkeen. Me olemme hänen rinnallaan siihen asti, että esimerkiksi sosiaaliviranomainen pääsee paikalle.

Henkisen tuen vapaaehtoisena autan ihmistä selviytymään vaikean tilanteen yli niin, että hän pystyy jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Parhain apu on se, että on rauhallisesti läsnä ja kuuntelee – ikään kuin maadoittaa ihmisen hetkeen ja saa hänet ymmärtämään, että hän on turvassa. Asiat selviävät kun selviävät.

Vaikka tilanteet – väkivallanteot, sairastumiset ja perhekriisit – kuulostavat käsitteinä samalta, tilanteet ovat aina erilaisia. Jos menetetyllä asialla tai ihmisellä on ollut suuri rooli elämässä eikä ystäviä ole, ihmisestä tuntuu siltä, kuin huomista ei tulisikaan. Varsinkaan lapsilla ja nuorilla ei välttämättä ole elämän tuomaa tietoa siitä, että vaikeuksista pääsee yli. Siksi olemme yrittäneet panostaa erityisesti heidän jaksamiseensa.

Hälytysryhmään haluava uusi vapaaehtoinen haastatellaan. Hän sitoutuu salassapitovelvollisuuteen, kouluttautumiseen ja yhteisiin toimintamalleihin. Meistä vapaaehtoisista pidetään hyvää huolta ja tilanteiden jälkeen järjestetään aina purkukeskustelu. Auttamistilanteissa työskentelemme aina pareittain.

Kun on kulkenut autettavan kanssa vaikeimmat minuutit yhtä matkaa ja näkee hänet vuoden tai kolmen päästä tapahtuneesta vaikkapa kaupan kassajonossa ja näen hänen nauravan, se on paras palkinto. Tai kun näkee nuoren pojan, jolla on uusi tyttöystävä. Tai kun pariskunta, jolla on ollut vaikeaa, tulee kadulla vastaan ja työntää lastenvaunuja eikä huomaakaan minua.

Autettu ihminen ei todennäköisesti muista minua enää puoli vuotta tapahtuneen jälkeen. Silloin tiedän, että kaikki on hyvin.

Minua on pienestä pitäen kiinnostanut lentäminen. Kun täytin 15 vuotta, halusin purjelentäjän lupakirjan mopokortin sijaan.

Liityin Tampereen Ilmailuyhdistykseen, jossa oli jäseninä henkilöitä, joilta kuulin Suomen Lentopelastusseuran toiminnasta. Pian löysinkin itseni Pirkanmaan Moottorilentoklubista, joka on tukikohtani. Minulla on aina ollut halu auttaa läheistä ja lentoetsijänä pystyn yhdistämään molemmat kiinnostuksen aiheet yhdellä iskulla.

Kävin lentoetsijän kurssit kolmisen vuotta sitten. Kurssille voi tulla perusterve ihminen, jolla on halu auttaa. Toimintaan pääsee mukaan kaikenikäiset ja tehtävät sovitaan henkilön mukaan. Jos intoa riittää, voi hakeutua jatkokoulutuksiin. Minulla on parhaillaan tehtävänjohtajan koulutus käynnissä.

Ensimmäinen tehtäväni oli kadonneen etsintä metsästä. Etsittävä löytyi ja oli vielä elossa. Sen parempaa fiilistä ei ole ikinä ollut. Näky on vieläkin verkkokalvoilla.

Lentopelastus käynnistyy viranomaisen yhteydenotosta päivystäjille, jotka hälyttävät lähimmän tukikohdan lentopelastajat paikalle. Potkurit pitää saada pyörimään kahden tunnin kuluessa hälytyksestä. Tärkeä arvo on, että lennämme turvallisesti. Vaikka pyrimme lähtemään ripeästi, asiat pitää tehdä huolellisesti.

Etsintälennolla on mukana kaksi lentoetsijää, tehtävän johtaja ja lentäjä.

Tähystettävää aluetta lennetään suunnitelmallisesti alueen laidasta niin kutsutulla yhdensuuntaismenetelmällä siten, että koko alue tulee katettua. Tehtävänjohtaja varmistaa, että pidetään oikea reitti eikä "legien" väliin jää katvealueita.

Tähystysalueen ajan etsijä tarkistaa sahaavalla sik-sak-katseella maastoa tai vesistöä herpaantumatta. Jos jompikumpi lentoetsijä näkee liikettä, väläystä tai jotain, hän ilmoittaa lentäjälle, missä suunnassa havainto on ja minne pitää kaartaa. Havainto tarkistetaan ja jos se osuu yksiin annetun tehtävän kanssa, tehtävänjohtaja ilmoittaa Virvellä havainnon koordinaatit.

Henkilöetsintöjen lisäksi teemme valvontalentoja. Meidät voidaan pyytää valvomaan esimerkiksi yleisötapahtumia, liikenteen solmukohtia, Pohjanmaan tulvia tai metsäpalotilannetta.

Homman suola on myös päästä tutustamaan paikkoihin, jonne ei muutoin pääsisi. Oli hienoa mm. nähdä hävittäjälentolaivueen vastaanotto ja vierailla lentosotakoululla.

Liikenteenohjaaja lähtee liikkeelle viranomaisen pyynnöstä. Pyyntö tulee minulle tai toiselle päivystäjälle. Me tarkistamme mikä on tilanne, paljonko apua tarvitaan, ketkä tiepalvelumiehistämme ovat lähimpänä ja pystyvät lähtemään kohteeseen.

Isommat kiertotiejärjestelyt voivat vaatia jopa 5-7 kaveria paikalle, mutta tien sulkeminen hoituu yleensä yhdelläkin henkilöllä. Tyypillisesti onnettomuuspaikalla liikenteenohjaus kestää 3-5 tuntia. Yleensä pyrimme vaihtamaan vapaaehtoisia muutaman tunnin välein.

Vaativampiin toimeksiantoihin otamme mukaan Allun, autopalvelun katastrofikärryn. Allusta löytyy keiloja, VHF-puhelimia, ensiaputarvikkeita, kantopaarit, pöytä johtotehtäviä varten ja muuta tilanteissa tarvittavaa. Tiepalvelumiehillä on omassa autossaan perustarvikkeet, joten Allua ei normitilanteisiin tarvita mukaan.

Parasta työssä on, että saa olla yksi lenkki pelastustoiminnassa. Olen toiminut tiepalveluhommissa jo 18 vuotta. Hommaa jaksaa tehdä, kun tulee onnistumisia. Auttamisen halu on peräisin omasta lapsuudestani, kun omat vanhempani toimivat aktiivisesti urheiluseuran talkooporukoissa.

Tämän päivän liikenne on vaarallista. Toisinaan kun kotoa lähtee ja oman talon oven painaa kiinni takanaan, miettii, että olisi kiva palata ehjänä kotiin.

Vaikeita tilanteita ovat onnettomuudet, joissa on menetetty ihmishenkiä. Tosin aina emme vielä paikalla ollessamme tiedä, miten vakavasta onnettomuudesta on ollut kyse. Liikenteenohjauksen kannalta keskeistä on tietää, että tie on suljettu ja mihin asti poikkeusjärjestelyn arvioidaan kestävän. Nämä ovat myös ne tiedot, joita kerromme mahdollisille kyselijöille. Tarkempi tiedottaminen tilanteesta kuuluu viranomaisille.

Kun saan hälytyksen kadonneen etsintään, mietin ensimmäisenä, ovatko kaikki varusteet mukana. Minulla on aina etsintäreppu valmiina ovensuussa. Siinä on taskulamppu, otsalamppu, varaparistoja, ensiaputarvikkeet, etsintäliivi, pullollinen vettä ja eväspaketti niin, että varmasti pärjään muutaman tunnin maastossa ilman apua.

Paikan päällä järjestäydymme partioihin tai etsintäketjuun ja menemme maastoon hyvässä järjestyksessä. Etsintämenetelmiä on erilaisia ja meillä etsitään yleensä rivissä tai autopartiossa. Toisinaan etsimme myös kaupungin ydinkeskustassa. Silloin liikutaan pareittain, koska keskustan pääkadulla on turha kulkea pitkässä ketjussa.

Maastossa viivytään usein tunnista pariin tuntiin. Ketjun tai partion johtajan tehtävänä on tarkkailla, miltä ketju näyttää ja miten etsijät jaksavat. Jotta tarkkaavaisuus säilyy koko etsinnän ajan, pidämme silloin tällöin pieniä taukoja. Pimeässä etsiminen on toisenlaista, kun ei näe valokeilaa pidemmälle. Silloin liikumme niin hitaasti, että varmasti näemme kaiken tarvittavan.

Etsijän on hyvä olla järjestelmällinen. Kun etsitään, on tarkistettava joka puska, kanto ja kivi. Itse en ole koskaan osunut kadonneen kohdalle, mutta ajattelen, että tärkeintä ei ole se, kuka etsittävän löytää, vaan se, että hän löytyy. Jokainen etsijä on yhtä tärkeä.

Vaikka etsintätilanne on aina vakava ja maastossa kulkeminen ajoittain rankkaa, tunnelma etsintäpaikalla on aina lämmin. Muista vapaaehtoisista on tullut ajan myötä tuttuja. Tärkeintä on, että maastoetsijänä pystyn auttamaan toista ihmistä.

Sain kimmokkeen meripelastustoimintaan siitä, kun eräs pelastusaluksen kippari tarvitsi apua aluksen huollossa. Huollot tuli tehtyä ja sen jälkeen tuli hälytys Airistolle, jossa oli nähty hätäraketti. Kiinnostuin, ja niin pääsin viikonloppupäivystykselle mukaan.

Siitä se sitten lähti. Nyt olen ollut kipparina yli 30 vuotta. Vuosien varrella olen toiminut myös alusvastaavana muutaman vuoden.

Meripelastusharrastuksessa on parasta ihmisten auttaminen. On hienoa nähdä iloisia ilmeitä, kun olemme auttaneet avuntarvitsijoita. Merellä on hienoa olla melkein kelissä kuin kelissä.

Haastavia tilanteita, joita ei onneksi usein kohtaa, ovat jos oman aluksen kone tai navigointilaitteet pettävät huonoissa olosuhteissa, tai jos miehistön jäsenet sairastuvat tai loukkaantuvat keikalla. Ikävin tilanne on, jos löydämme uhrin menehtyneenä. Mieleenpainuvin muisto onkin ollut menehtyneen nostaminen pintaan. Siinäkin tapauksessa olivat alkoholi ja liian kova vauhti aiheuttaneet onnettomuuden. Tällaisissa tapauksissa ei pidä unohtaa miehistön jälkihoitoa.

Pelastusalusten nopeuden kasvu ja teknistyminen vaativat miehistöltä entistä enemmän harjoittelua vesillä. Vapaaehtoisille tulee yhä enemmän tehtäviä viranomaisilta, mikä on hyvä asia – meihin luotetaan.

Muonitustilanteet ovat kovin erilaisia ja muonitus järjestetään tapaus tapaukselta. Jos kyseessä on kadonneen etsintä, on etsintöjen alkuvaihe kriittinen. Hyvä kommunikaatio johtoryhmän kanssa on ensisijaisen tärkeätä, jotta muonittaja tietää, mihin pitää varautua.

Joskus tilanne on ohi nopeasti, joskus etsinnät voivat kestää useita päiviä. Muonittajalle tämä on omanlaisensa haaste, kun etsijöiden määrä ja etsinnän kesto vaihtelee.

Muonituksen järjestäminen onkin melkoinen palapeli. Omista varastoistani löytyy lämpölaatikoita. Paikallisilta vapaapalokunnilta, Martoilta ja Maa- ja kotitalousnaisilta löytyy keittimiä, kattiloita ja kauhoja. Elintarvikkeet hankitaan paikallisilta kauppiailta.

Hyvät välit paikallisiin kauppoihin ovat tarpeen, jotta ruokatarvikkeita saadaan vaikka keskellä yötä. Kaupasta haetaan mm. valmiiksi siivutettuja leipiä ja leikkeleitä, joista saa voileivät kätevästi laitettua. Jos etsintä pitkittyy, laitamme voileipien lisäksi lämmintä ruokaa.
Jos tapahtumapaikalla on sähköt, teemme ruoan paikan päällä. Jos sähköjä ei ole, käytämme esimerkiksi VPK:n tiloja ja viemme ruoat lämpölaatikoissa maastoon. Tilanteen laajuudesta riippuen pyydän mukaan paikallisten järjestöjen muonittajia. mm. VPK:n naisia, Maa- ja kotitalousnaisia ja Marttoja.

Etsintöjen lisäksi muonitamme mm. Vapepan harjoituksiin osallistujia. Harjoittelu on hyvä asia, koska rutiini antaa varmuutta tilanteisiin eikä turhaan jännitä. Tositilanteissa ei kannata hermoilla, luotetaan vaan siihen, että kukin hoitaa oman tonttinsa.

Kadonneen etsinnöissä pelastuskoiralle ja sen ohjaajalle annetaan alue, joka pitää haravoida läpi ja etsiä kaikki ihmiset alueelta. Jos alueella on ihminen, koira voi saada siitä ilmavainun. Tai sitten jälkikoiran kanssa katsotaan, onko joku kulkenut alueen läpi.

Nykyään pelastuskoirat ovat moniosaajia ja ne osaavat toimia yhtä lailla maastossa, taajamassa kuin rakennuksissakin. Valmiita hajutunnistekoiria meillä ei vielä ole. Ehkä joskus tulevaisuudessa koira voi etsiä väkijoukosta tietyn ihmisen hajun perusteella.

Hyvä pelastuskoira ei ole liian iso tai liian pieni. Lisäksi sillä on oltava henkistä kanttia. Vähän kuin autoharrastuksessa: jos haluaa harrastaa offroadia, ei kannata ostaa henkilöautoa. Myös ohjaajan fysiikan ja henkisen tasapainon on oltava hyvä. Tehtävillä voi kohdata kaikenlaista, vaikkapa hysteerisiä tai loukkaantuneita ihmisiä.

Olen mukana, koska minulla kytee selkäytimessä halu auttaa. Tässä voi olla paljon ulkona ja tehdä eläimen kanssa töitä. Jotkut treenaavat kerran viikossa, aktiivisimmat kolmesta neljään kertaa viikossa. Ensikertalaisella puhutaan 2 – 4 vuoden koulutuspolusta ennen hälytysryhmään liittymistä. Meillä treeneissä kaikki osallistuvat myös muiden kuin oman koiransa treenaamiseen esimerkiksi maalimiehenä eli etsittävänä henkilönä.

Olen oppinut, että koiraan pitää aina luottaa. Kun koira ilmoittaa, että jotain pitäisi tutkia, paikka on parasta tarkistaa.

Etsinnän valmiuskouluttajana järjestän Vapepan peruskursseja ja eritasoisia etsintäkoulutuksia. Etsintätilanteissa pikakoulutan vapaaehtoisia toimimaan eri etsintämenetelmissä. Olen myös käynyt kertomassa esimerkiksi metsästysseuroille, kyläyhdistyksille ja ensiapuryhmille, mikä Vapepa on ja miten siinä toimitaan.

Koulutus on aina hyvä suunnitella siten, että osallistuja kokee saavansa siitä jotain. Kouluttajalla on oltava kokemusta ja ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi yksittäinen vapaaehtoinen hälytystilanteessa toimii ja siksi menen usein itsekin maastoon osaksi etsintäketjua.

Yritän kehittää eri opetusmenetelmiä enemmän toiminnallisiksi ja osallistaviksi, vaikka jokaisessa koulutuksessa onkin väistämätön osa teoriaa. Jokaisella valmiuskouluttajalla on omat tapansa ja tyylinsä kouluttaa ja se on minusta rikkaus. Pyrin käymään toisinaan muiden vetämillä peruskursseilla ja sumeilematta varastan sieltä hyviä ideoita omiin koulutuksiini. Olen huomannut, että usein paras tapa oppia itse on opettaa uusi asia toisille.

Yleensä kurssilaiset yllättyvät siitä, että Vapepa on toiminut jo yli 60 vuotta. Monet ovat huolissaan toiminnan sitovuudesta ja ihmettelevät, kun kerron, että toiminta on täysin vapaaehtoista: jokainen voi itse päättää, lähteekö hälytyksen tullessa tehtävään vai ei.

Parasta on nähdä oikeissa tilanteissa ihmisiä, joita on itse kouluttanut ja huomata, että he tietävät, miten toimia. Silloin tulee tunne, että on saanut kouluttajana jotain aikaiseksi.

Valmiuspäivystäjänä tehtäväni käynnistyy, kun viranomainen päättää hälyttää Vapepan avukseen. Saan hätäkeskukselta tekstiviestin, jossa on paikan päällä olevan viranomaisen numero ja taustatietoja tapahtuneesta. Soitan viranomaiselle ja siinä saan lisätietoa tehtävästä ja siitä, mitä apua Vapepalta halutaan ja missä kokoonnutaan. Sitten alan hälyttämään hälytysryhmiä.

Hyvällä valmiuspäivystäjällä on herkät tuntosarvet: hän tuntee oman alueensa Vapepan resurssit ja osaa rohkeasti tarjota niitä viranomaisen avuksi. Hän osaa myös sanoa, jos tarvittavia valmiuksia ei ole ja osaa vinkata naapurialueen resursseista. Kukaan ei ole toista parempi ja yhteistyöllä päästään voittoon.'

Varsinkin isoissa tilanteissa hälyttäminen on aikamoinen savotta. Meillä remmissä on seitsemän päivystäjää, joista yksi on kuukausittain pääpäivystäjä ja toinen varapäivystäjä. Tilanteen pitkittyessä päivystäjän ja paikan päällä olevan Vapepa-johtajan on pysyttävä hyvässä yhteydessä ja sovittava, milloin tarvitaan lisää auttajia.

Mielestäni käytäntö on tässä hommassa paras opettaja ja tekemällä oppii. Päivystäjän tärkein ominaisuus on rauhallisuus ja oikea palveluasenne, hän on hyvä kuuntelemaan ja kertomaan asiansa lyhyesti.

Vuosien varrelta mieleen ovat jääneet erityisesti tilanteet, joissa lapsi tai kevyesti pukeutunut vanhus on kadonnut talviaikaan. Silloin lähdetään aina heti täydellä vahvuudella liikkeelle.

Vapepa-johtajana toimin ikään kuin venttiilinä viranomaisten ja vapaaehtoisten välillä. Saan viranomaiselta tehtävän, josta vien tietoa eteenpäin muille vapaaehtoisille. Tietenkin vien tietoa myös toiseen suuntaan viranomaisille.

Vapepa-johtajan työtiimiin kuuluvat johtopaikalla esimerkiksi sihteeri, viestivastaava ja kirjurit. Meillä Keski-Uudenmaan alueella on ollut tapana, että Vapepa-johtajan tukena toimii usein myös kakkosjohtaja, jonka kanssa esimerkiksi suunnitellaan etsintätilanteen karttoja. Yhteistyö kokeneemman Vapepa-johtajan kanssa on tärkeää, sillä häneltä oppii paljon tehtävien hoitamisesta. Olen uusimpia Vapepa-johtajia alueellamme, sillä kävin koulutuksen noin vuosi sitten.

Hyvän Vapepa-johtajan ominaisuuksia ovat mielestäni paineensietokyky ja rauhallisuus. Hänen on osattava kuunnella, mitä muut sanovat. Vapaaehtoisten fiiliksiä ennen tehtävälle lähtöä, ilmoituksia pienistäkin löydöistä etsinnöissä ja vapaaehtoisten kokemuksia maastosta on tärkeä pystyä kuuntelemaan. Tilanteiden muuttuessa nopeasti on osattava tarttua hetkeen.

Vapepa-johtajana toimin viranomaisen työparina. Yhteistyö on hedelmällisintä, kun löydämme yhteisen sävelen, käskyt viranomaiselta ovat selkeitä ja jokainen pysyy omalla tontillaan. On myös uskallettava ehdottaa asioita; voi olla, että tehtävä on esimerkiksi poliisipartiolle ensimmäinen.

Vaikka itse hälytystehtävät ovat usein rankkoja ja niissä tunnelma on hyvin vakava, kaikki muu ympärillä antaa itselle paljon hyvää mieltä ja energiaa. Tässä saa tehdä töitä hyvien tyyppien kanssa!

Vapepa-sukellus on vedenalaista etsintää viranomaisen apuna. Etsittävä on useimmiten vainaja, mutta poliisin pyynnöstä voimme etsiä myös esinettä – olemme hakeneet vedestä esimerkiksi pankkiryöstösaalista tai asetta.

Vapepa-sukeltajalta vaaditaan sukelluskokemusta ja pikkutarkkuutta. Suomen sameissa vesissä ei aina näe edes käden mitan päähän. Jos on kokonainen järvi etsittävänä, etsintään voi mennä viikkoja.

Sukeltamisen lisäksi vapaaehtoisia tarvitaan myös esimerkiksi ajamaan venettä, toimimaan köysimiehenä ja huolehtimaan muonituksesta. Toimimme aina ryhmässä ja järjestämme porukalla jälkipurkukeskustelun. Omaa itseään on tärkeää kuunnella. Jos sukeltaja sanoo kesken tehtävän, ettei halua mennä veteen, asia on muille selvä. Kieltäytymistä ei tarvitse erikseen perustella.

Itse olen toiminut Vapepa-sukeltajana reilut kymmenen vuotta. Palkitsevin on aina se hetki, kun etsittävä löytyy.

Olin 14-vuotias, kun lähdin toimintaan mukaan. En ehtinyt käydä kuin etsintäkurssilla, kun minulle väläytettiin, olisinko kiinnostunut viestikurssista. Tehtäviä oli heti tarjolla ja tekijöistä oikeastaan pula.

Kenestä vain voi tulla viestittäjä. Itsekin tunnen laitteet, mutta ne eivät ole erityisvahvuuteni. Ei tarvitse pystyä rakentamaan radioyhteyttä Australiaan henkarin ja tv-johdon avulla, vaan hälytystilanteessa on paljon erilaisia tehtäviä. Viestittäjä voi puhua radiopuhelimeen, pitää viestipäiväkirjaa, olla teknisenä tukena esimerkiksi mastojen ja tukiasemien rakentamisessa, toimia viestipäällikkönä tai ottaa vastaan ja tarkastaa viestikalustoa.

Minusta parasta on, että viestittäjä saa kokonaiskuvan hälytystehtävästä: viestittäjänä näkee ja kuulee koko tilanteen kerralla.

Viestin pitää tehtävässä aina olla askeleen verran edellä, jotta kokonaisuus ei viivästy tukitoiminnon takia. Hälytystilanteessa mietimme, miten Vapepa-johtaja alkaa tilannetta kehittämään. Jos esimerkiksi etsintäalue leviää pidemmälle, minulla on oltava tukiasema kauempana. Jos pyydetään mukaan 50 uutta vapaaehtoista, minun on varmistettava, että viestivälineet ja verkko kestävät. Ja jos etsittävä löytyy, viestittäjä kuulee siitä ensimmäisenä. Silloin on hyvä tietää, missä joukot ovat ja missä on lähin tie, jonne voi esimerkiksi kutsua ambulanssin.

Kannattaa kokeilla, sillä viestittäjänä voi löytää asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan ja joista ei arvannut voivansa innostua. Niin minulle kävi.

Me WWF:n vapaaehtoiset öljyntorjujat puhdistamme öljyonnettomuuksien sattuessa rantoja öljystä ja huolehdimme öljyyntyneiden eläinten hoidosta viranomaisten tukena. Puhdistettavat rannat vaihtelevat kallioisista saarista aina ruovikkoisiin meren tai järven poukamiin. Olemme puhdistaneet esimerkiksi tärkeitä lintuluotoja pesimäaikana.

Rantojen puhdistamisessa riittää normaali terveys ja kyky liikkua. Puhdistettavat alueet voivat joskus olla hieman hankalia. Hyvä stressinsietokyky on eduksi, koska työ on hidasta ja voi pahimmillaan kestää kuukausia. Yksittäisen vapaaehtoisen työjakso vaihtelee oman jaksamisen mukaan yhdestä kolmeen päivään, jonka jälkeen pidetään pakollinen lepotauko. Öljyyntyneiden eläinten kanssa toimiminen edellyttää erityisosaamista ja hoitotiimiin kuuluu aina eläinlääkäri.

Öljyntorjuntajoukoissa on monenlaisia tehtäviä jokaisen vapaaehtoisen osaamisen ja halujen mukaan. Rantatorjunnassa tehtävät vaihtelevat varsinaisista puhdistustyöstä ryhmän ja joukkueen johtamiseen. Työssä tarvitaan myös varastonhoitajia ja tiedottajia sekä apukouluttajia perehdyttämään kouluttamattomia vapaaehtoisia.

WWF järjestää vapaaehtoisille koulutusta ja harjoituksia. Hyvien suojavarusteiden ja koulutettujen ryhmänjohtajien ansiosta öljyn kanssa työskentely on turvallista.

Olen toiminut öljyntorjuntajoukoissa lähes niiden perustamisesta lähtien. Parasta on nähdä, kuinka kaikki vapaaehtoiset sitoutuvat yhdessä yhteisen ympäristön ylläpitämiseen. Hienointa olisi, ettei koskaan tulisi kutsua tositoimiin.