Tyttö joka eksyi

Viisivuotias Anja Kumpurinne katosi kotipihastaan Kerässiepin kylästä 24. toukokuuta 1963. Alkoi Suomen ensimmäinen suuretsintä.

Teksti: Kimmo Holopainen

Värikuvat Sinikka Niemi, Antti Sipilä

Mustavalkokuvat: Marja Vuorelainen / Johtti Sápmelaččat ry 

Perjantai 24. toukokuuta 1963 alkoi pienessä Kerässiepin kylässä samanlaisena kuin muutkin päivät. Kesää kohti mentiin vauhdilla. Pallastunturien kupeessa yöt olivat vielä kylmiä, mutta sää oli lämpenemässä. Aurinko enää kurkisti iltaisin taivaanrannan taakse.

Anja Kumpurinne, seitsemänlapsisen perheen toiseksi nuorin, leikki sisarustensa kanssa kotinsa pihapiirissä niin kuin ennenkin. Äiti oli lähtenyt aamulla navettaan ja isä kokemaan pyydyksensä läheiselle Sieppijärvelle.

Aamulla pukiessaan Anja oli ilmoittanut, että hänellä oli kylmä. Viisivuotiaan tomeruudella hän oli pukenut päälleen leningin lisäksi siniset pitkät housut, sinisen villatakin ja päähänsä sinivalkoraitaisen pipon.

Toisten lasten lähtiessä takaisin pirttiin Anja jäi yksin ulos leikkimään.

Puoli yhdentoista maissa äiti tuli navetalta, ripusti pyykit kuivumaan ja mennessään kutsui Anjaa tarkistaakseen, missä tämä touhusi.

– Täällä minä olen, tyttö vastasi puiden takaa.

Lapin rajavartioston Muonion 3. komppanian päällikkö, kapteeni Elja Toivonen merkitsi jälkihavaintoja kartalle Kerässiepissä.

Järveltä selvittyään Anjan isä kiiruhti kotiin vaihtamaan vaatteet. Hänellä oli kiire Muonion kirkonkylälle postiin, joka sulki puolilta päivin. Vaikka Kerässiepin kylä kuului tuohon aikaan Enontekiöön, asioilla käytiin lähempänä Muoniossa.

Isän tehdessä yhdentoista aikaan lähtöä äiti huusi Anjaa tulemaan sisälle. Kun vastausta ei kuulunut, äiti lähti hakemaan tyttöä siltä suunnalta, jolla hän oli leikkinyt.

Anjaa ei näkynyt missään. Äiti tarkasti jopa läheisen vesikuopan siltä varalta, että tyttö olisi pudonnut kuoppaan.

Kun tyttöä ei löytynyt pihapiiristä, vanhemmat alkoivat huolestua. Postireissu sai odottaa.

Kylältä pohjoiseen vievältä Puolitaipaleen polulta isä löysi pienet kengänjäljet. Askelväli oli pitkä, näytti siltä kuin Anja olisi juossut. Miksi ja minne, sitä tyttö tuskin tiesi itsekään. Viisivuotias ei kysy syytä päähänpistoilleen, olivat ne miten ajattelemattomia hyvänsä.

Noin kilometrin päässä jäljet näyttivät vievän polulta vasemmalle metsään. Se ei ollut hyvä uutinen. Edessä oli kymmeniä kilometrejä asumatonta erämaata. Metsäinen vaaramaasto oli kumpuilevaa, vaikeakulkuista risukkoa.

Isä huhuili vielä vähän aikaa Anjaa, mutta sai kairasta vastaukseksi vain oman äänensä kaiun. Tarvittiin apuvoimia.

Huonoa onnea

Kotona Anjan äiti oli jo hälyttänyt kyläläisiä apuun. Puolen päivän aikaan kolmisenkymmentä etsijää haravoi lähimetsiä.

Anjaa ei vain näkynyt, vaikka tyttö ei voinut olla kaukana.

Naapurin vanhaisäntä Iisakki Sieppi suuntasi Raijanselkään, jonne Anjan isän Puolitaipaleen polulta löytämät jäljet näyttivät vievän. Laskeutuessaan vaarasta pohjoiseen Pahajoen suuntaan Sieppi istahti lepäämään. Yhtäkkiä hän erotti hiljaisen, itkunsekaisen äänen alhaalta joen suunnalta.

Sieppi lähti rientämään äänen suuntaan. Hän kutsui kulkiessaan Anjaa, mutta ei kuullut vastausta. Kiiruhtaessaan Sieppi kompastui ja satutti jalkansa niin pahasti, että hänen piti kääntyä takaisin. Hän oli varma, että oli erottanut äänen ainakin kolme kertaa.

Puoli neljän maissa iltapäivällä tytön katoamisesta ilmoitettiin puhelimella Enontekiön virkaatekevälle nimismiehelle Juhani Lihtoselle Hetan kirkonkylälle. Tämä kehotti palaamaan parin tunnin päästä asiaan, jos tyttöä ei sitä ennen löytyisi.

Päivä alkoi kallistua iltaan.

Varmaa oli, että Anja oli eksynyt eikä löytäisi omin voimin kotiin ilman ihmeellistä onnea. Pikkutytön päähänpistosta oli nyt leikki kaukana.

Kuuden maissa nimismies Lihtonen pyysi puhelimella virka-apua Lapin rajavartiostosta Muonion Särkijärveltä. Noin tunnissa Kerässieppiin oli matkalla yksi aliupseeri, 16 rajajääkäriä ja kaksi koiraa.

Lihtonen ilmoitti lapsen katoamisesta myös Enontekiön lomalla olevalle vakinaiselle nimismiehelle Bertil Öhmanille. Miehet sopivat, että etsintää johdettaisiin Muonion suunnalta, koska matka Kerässieppiin oli sieltä lyhyempi kuin Hetasta. Muonion nimismiestä Eero Koposta ei tavoitettu, sillä hän oli työmatkalla Helsingissä, mutta kirkonkylältä saatiin 50–60 etsijää lisää.

Hetassa nimismiehen kansliassa töissä ollut Orvo Öhman muistaa yli 50 vuoden takaiset tapahtumat edelleen hyvin.

– Meiltä lähti Kerässieppiin heti yksi poliisi ja minä. Pari rajamiestä tuli vähän myöhemmin perässä, Öhman muistelee.

– Kun rajavartioston koira myöhemmin illalla saapui paikalle, sillä haistatettiin tytön vaatteita. Koira löysi nopeasti jäljen, jota seurattiin Pahajoen varteen asti.

Olisiko hätääntynyt pikkutyttö voinut kahlata joen yli? Anjan uskottiin pelkäävän vettä, ja virta oli melko voimakas, joten etsijät eivät ylittäneet Pahajokea. Haravoitavaa aluetta riitti joen toisellakin puolella yllin kyllin.

Myöhemmin illalla toinen etsijöiden ryhmä löysi Anjan jalanjälkiä Pahajoen varresta. Ne veivät yläjuoksun suuntaan, kohti Puolitaipaleen polkua, joka pohjoisempana ylittää Pahajoen. Niin pitkälle maastoa haravoineet etsintäketjut eivät lauantain vastaisena yönä ehtineet.

Auringon laskiessa lämpötila putosi muutamaan asteeseen.

Etintöjen johtokeskus toimi alkuvaiheessa Kerässiepissä Iisakki Siepin talossa. Pihassa kerättiin voimia ja hoidettiin etsijöiden hiertyneitä jalkoja.

Suuretsintä alkaa

Etsinnät jatkuivat lauantaina noin sadan hengen voimin. Mukana oli rajamiehiä, poliiseja ja lähikylien asukkaita.

Useimmat etsijäryhmät pysyttelivät edelleen Pahajoen itäpuolella, mutta muoniolaisen Heikki Roimaan viiden miehen porukka päätti ylittää joen ja lähti kulkemaan pohjoiseen, kohti Outakkatunturia.

Parin kilometrin päässä Pahajoesta etsijät löysivät poropolulta pienten kenkien jäljet, jotka veivät kohti pohjoista. Miehet kulkivat jälkien suuntaan Pahajokeen laskevalle Putkiojalle asti. Kauimmaiset jäljet he erottivat Putkiojan varresta, parin sadan metrin päässä Pahajoesta.

Toisten jatkaessa etsimistä kaksi miehistä lähti Kerässieppiin viemään sanaa, että jälkiä oli löytynyt melkein kymmenen kilometrin päästä pohjoisesta.

Etsittävää aluetta piti laajentaa. Kapteeni Elja Toivonen pyysi Lapin rajavartioston esikunnasta Rovaniemeltä lentokalustoa ja lisää miehiä.

Enempää jälkiä ei enää lauantaina löytynyt.

Toivoa etsijöille antoi poikkeuksellisen lämmin sää. Elohopea kipusi päivällä kahteenkymmeneen asteeseen, ja seuraavana yönäkin jäätiin reilusti plussan puolelle. Anja selviytyisi maastossa päiväkausia, ellei loukkaisi itseään pahasti tai hukkuisi vesistöihin.

Varsinainen suuretsintä käynnistyi sunnuntaina. Sitä johti pääkaupungista palannut Muonion nimismies Eero Koponen apunaan kapteeni Toivonen.

Etsintäkeskus perustettiin Putkiojalle, josta viimeiset varmat jäljet oli löydetty. Rajavartiosto järjesti tukikohtaan teltat ja viestiyhteydet.

Ympäristöä haravoivien ryhmien lisäksi neljä etsintäryhmää lähestyi Putkiojaa eri suunnista, ja etsityt alueet merkittiin karttaan komentopaikalla. Sunnuntai-iltaan mennessä maastoa oli haravoitu Outakkatunturin pohjoispuolelle asti, mutta uusia varmoja jälkiä ei ollut löytynyt.

Sunnuntaina etsijöiden määrä kohosi neljäänsataan, maanantaina jo seitsemäänsataan. Lähes kaikki kynnelle kykenevät muoniolaiset ja enontekiöläiset osallistuivat etsintään.

Muonion yhteiskoulun oppilaista muodostettiin etsintäryhmiä koulun rehtorin Aapo-Matti Salmen johdolla. Yksi heistä oli tuolloin 13-vuotias oppikoululainen Sinikka Niemi.

– Muistan sen niin tarkasti, että meidän piti lähteä luontoretkelle käenpiikaa kuuntelemaan, kun Aapo-Matti Salmi ilmoitti, että koulupäivä päättyy nyt ja kaikki lähtevät etsimään Kerässiepistä kadonnutta tyttöä, Niemi kertoo.

Kaikki ei kuitenkaan siihen aikaan tarkoittanut aivan kaikkia.

– Pojat lähetettiin kotiin hakemaan varusteita ja tytöt komennettiin kotiin. Se raivostutti meitä niin, että karkasimme lopulta yhden luokkakaverini kanssa omin päin etsijöiden mukaan.

– Liftasimme yhden Kerässieppiin menossa olleen auton kyytiin. Perillä kukaan ei kysellyt mitään. Meidät laitettiin etsintäketjuun niin kuin muutkin, ja kuljimme ketjussa läpi yön aamuviiteen saakka.

Lämmin antaa armonaikaa

Anjan sinivalkoinen pipo löytyi maanantaina Raijanselästä vain parin kilometrin päästä kotoa, mutta sen oli täytynyt pudota aikaisemmin, todennäköisesti jo perjantaina.

Illalla apuun saatiin lentokalustoa, kun Ilmavoimien helikopteri saapui Utista. Orvo Öhman komennettiin tähystäjäksi.

– Kopterissa oli alapuolella konekivääriampujan lasikuvullinen kotelo, josta oli hirveän hyvä näkyvyys maahan, Öhman muistelee.

– Lensimme aamusta iltaan. Lensimme Kerässiepistä Raijanselkään, Pahajoen alavarsille asti, Ounastunturiin, Pahakuruun, aina Pyhäkerolle asti. Aikalailla koko tunturialue kierrettiin.

Etsijöiden ketjuja erottui maastossa vähän väliä, mutta Anjasta ei näkynyt merkkiäkään.

– Toisaalta jos tyttö nukkui päivällä, niin liikkumaton ihminen olisi näkynyt aika huonosti. Sitäkin mietin, että kopteri olisi varmaan ollut lapselle aina kammottava väline. Hän olisi voinut jopa mennä sitä piiloon, Öhman sanoo.

Tiistaina paikalle saapui Ruotsin Kiirunasta toinen helikopteri, joka avusti etsinnöissä kaksi vuorokautta. Muutama lentokonekin kaarteli taivaalla.

Anja oli ollut kateissa jo viisi päivää. Lääkäreiltä saadun arvion mukaan tyttö voisi selvitä maastossa hyvin kymmenenkin vuorokautta, kunhan saisi vettä juodakseen.

Lämmin sää antoi lisää armonaikaa. Maanantaina Muonion kirkonkylällä oli mitattu 25,1 astetta.

Haravoitava alue oli kuitenkin kasvanut valtavaksi, noin 400 neliökilometriin. Samoja maastoja käytiin läpi uudelleen ja uudelleen. Etsiminen oli ollut alussa epäjärjestelmällistä, sitä paitsi Anja saattaisi palata takaisin jo etsitylle alueelle.

Lähes kaikki kynnelle kykenevät muoniolaiset ja enontekiöläiset osallistuivat Anja Kumpurinteen etsintään.

Uusia jälkiä tytöstä ei ollut löytynyt enää päiväkausiin.

Jossakin korven kätköissä hän kuitenkin oli.

Anja harhaili eteenpäin erämaassa, nukahti hetkeksi päivän lämmössä ja lähti liikkeelle illan kylmyyden pakottamana.

Janoon oli vielä helppo löytää vettä, mutta nälkä sattui vatsaan. Sitä helpottivat hetkeksi lumen alta paljastuneet ylivuotiset puolukat ja karpalot.

Erikoisia avuntarjouksia

Pikkutytön katoaminen ja suuretsintä kosketti kansaa ympäri Suomea. Järkyttävästä tapauksesta kirjoitettiin lehdissä ja kerrottiin radiossa. Vapaaehtoisia etsijöitä saapui Etelä-Suomea ja Ruotsia myöten. Uusia voimia vaihdettiin väsyneiden tilalle.

Joet ja purot tarkastettiin ja vesistöjä tutkittiin. Rovaniemeltä tuotiin kumiveneitä ja puolustusvoimista saatiin sukeltajia.

Suuretsinnän huolto ja rahoitus aiheuttivat ylimääräistä päänvaivaa nimismies Koposelle. Pelkästään muonitukseen tarvittiin lähes 2 500 markkaa, nykyrahassa noin 5 000 euroa päivässä.

Koponen yritti saada valtioneuvostolta lupausta kulujen kattamisesta, mutta rahaa ei hellinnyt. Vihdoin torstaina sisäasiainministeriö ilmoitti huolehtivansa asiasta. Neste Oy tarjoutui maksamaan etsinnässä tarvittavat polttoaineet.

Apua tarjottiin yllättäviltäkin tahoilta. Maankuulu selvänäkijä Aino Kassinen lähetti etsijöille viestin, että Anja löytyisi erään hylätyn kenttäsahan alueelta. Orvo Öhman oli mukana, kun sitäkin vihjettä käytiin tarkistamassa oikein helikopterin kanssa. Tyttöä ei löytynyt, mutta jotain sentään.

– Siellä oli sellainen jätepuuläjä, jonka alla makasi kuollut poron vasa.

Toivo hiipuu

Etsintäalue ulottui lopulta pohjoisessa Pyhäkeron pohjoispuolelle ja Onnasjärville asti. Siitä oli enää muutama kilometri Ounasjärvelle, jonka vastapäisellä rannalla sijaitsi Hetan kirkonkylä. Kerässiepistä etsintäalueen rajalle oli linnuntietäkin yli 25 kilometriä.

Enimmillään etsijöitä oli helluntaina 2. kesäkuuta, jolloin alueella liikkui yli 1 000 ihmistä. Lähiseudun vesistötkin oli naarattu sukeltajien avulla, mutta tuloksetta.

Toisena helluntaipäivänä maanantaina Anja oli ollut kadoksissa yli kymmenen päivää. Se oli aika, jonka lääkärit olivat arvelleet tytön voivan selviytyä hengissä. Toivo alkoi hiipua. Viimeiset varmat jäljet olivat etsintöjen alkupäiviltä. Sääkin oli jälleen viilentynyt.

Raskain mielin suuretsintä päätettiin lopettaa tuloksettomana. Erämaa näytti nielaisseen tytön ikuisiksi ajoiksi.

Mutta Anja oli sitkeä, sitkeämpi kuin kukaan uskoi.

Etsintöjen loppupäivinä eräs hettalainen perhe lähti kalaretkelle Ounasjärven eteläpuoleiselle Vaarantausjärvelle.

Perheen kolme lasta nukkuivat omassa teltassaan, kun kalastamassa ollut isä havahtui lapsen itkua muistuttavaan ääneen. Hän nousi ylös ja lähti lasten teltalle katsomaan, mikä oli hätänä, mutta sisällä teltassa lapset nukkuivat sikeästi. Ääni oli kuulunut vain hetken.

Ehkä isä oli kuullut omiaan tai ehkä joku lapsista oli itkenyt unissaan.

Kolmas vaihtoehto juolahti isän mieleen vasta pari päivää myöhemmin. Perheen leiripaikka sijaitsi vain pari kilometriä Anjan etsintäalueesta pohjoiseen.

Sininen villatakki

Kaksi päivää suuretsinnän päättymisen jälkeen enontekiöläinen Pentti Granqvist oli matkalla työmaalleen Ullatievaan. Hän oli ollut mukana kadonneen tytön etsinnöissä, mutta nyt oli aika palata metsätyömiehen arkeen.

Granqvistin kulkiessa Perilänjärveltä Ullajärvelle vievää polkua hänen silmiinsä osui maastossa jotain sinistä. Tultuaan lähemmäs hän tunnisti sen vaatekappaleeksi.

Se oli pieni sininen villatakki. Muita jälkiä ei näkynyt, mutta takki lepäsi maaleikkauksen reunalla niin kuin se olisi siihen varta vasten asetettu.

Granqvist aavisti, että se oli Anjan takki. Hän lähetti villatakin ystävänsä matkassa pikavauhtia Hettaan ja alkoi itse etsiä tyttöä löytöpaikan ympäristöstä. Hetasta nimismies Bertil Öhman lähetti takin poliisiautolla Kerässieppiin Anjan vanhempien tunnistettavaksi.

Takki oli Anjan.

Villatakki oli löytynyt viisi kilometriä pohjoisempaa kuin etsijät olivat kymmenen päivän aikana käyneet.

Voisiko tyttö sittenkin olla vielä elossa?

Öhman ryhtyi kiireesti käynnistämään suuretsintää uudelleen. Ensimmäisenä Ullatievaan saapuivat rajamiehet kapteeni Toivosen johdolla, ja iltaan mennessä paikalla oli jo toista sataa etsijää Muoniosta ja Enontekiöltä. Uusi tukikohta päätettiin perustaa Perilänjärven rantaan lähelle villatakin löytöpaikkaa.

Näky unessa

Uutinen Ullatievasta löytyneestä villatakista kulki myös kymmenisen kilometriä idempänä Vuontisjärvellä asuneen Samuel Keskitalon korviin. Hän ryhtyi välittömästi kokoamaan miehiä omaan etsintäpartioon. Hän tunsi varmasti, että villatakki oli merkki.

Nuorena miehenä mukaan lähtenyt Reino Keskitalo muistaa tapahtumat vieläkin hyvin.

– Sammu tuli minun luokseni, kun olin kaatamassa koivuja talveksi kuivumaan. Se vaati, että minun pitää lähteä hänen mukaansa, niin me löydämme sen tytön. Olin ollut jo kaksi kertaa etsimässä sitä ja kysyin, että miksi minun pitää lähteä. Sammu vastasi, että koska sinä olit siinä unessa, Keskitalo muistelee.

Samuel Keskitalo oli nähnyt unen, jossa hän löysi tytön makaamasta kuopassa keltaisten niittykukkien keskellä. Reino oli ollut unessa yksi hänen mukanaan olleista miehistä, joten hänen oli ehdottomasti tultava mukaan.

Asia oli sillä selvä. Etsintäryhmään liittyivät myös Eino Keskitalo, Aatu Vuontisjärvi ja Eino Kangasperko.

Miehet kulkivat ensin Vuontisjoen vartta alas ja kääntyivät sitten Ounasjoen ylävirtaan. Matkalla he tarkistivat Eino Keskitalon erämaamajan siltä varalta, että tyttö olisi käynyt siellä.

– Einolta oli jäänyt sinne turvekammille kuivaa leipää, sokeria ja suolaa. Ajattelimme, että olisivat ne tytölle vähän elämää antaneet, jos hän olisi sinne asti päässyt. Mutta kaikki roikkui paikoillaan naulassa.

– Sitten Sammu komensi meidät samoja jälkiä takaisin ja jokea ylös. Sammu oli johtaja. Me uskoimme sitä.

Kello lähestyi kymmentä illalla, kun miehet ohittivat kohdan, jossa Ullajoki laskee Ounasjokeen. Pari sataa metriä edempänä Samuel Keskitalo erotti joenrannassa punaisen vaatteen.

Rantavedessä makasi pienen tytön ruumis. Tyttö lepäsi vatsallaan osittain vedessä, osittain jokirannan pajujen päällä. Toinen jalkaterä oli kevyesti kiinni kivien välissä, oikea käsi yhä puristuneena kiinni rannan pajunvarteen.

Vettä siinä kohdassa oli vain nelisenkymmentä senttiä.

– Katsoimme tietysti, oliko siinä vielä elonmerkkejä, mutta ruumis oli aivan jääkylmä. Päätimme olla liikuttamatta sitä. Aatu lähti sitten mopolla viiden kuuden kilometrin päähän Palolle, jossa oli lähin puhelin.

– Me muut jäimme odottamaan ja keitimme siinä kahvit.

Rajavartiosto järjesti etsinnän johtokeskukseen viestiyhteydet. Yhteyttä maastoon pidettiin radion välityksellä.

Liian myöhään

Pieni vainaja kuljetettiin Hettaan nimismiehen talolle, jossa äiti ja isä kävivät tunnistamassa Anjan. Etsinnän päättymisen merkiksi sovittu kiväärin laukaus kaikui erämaassa ja jätti jälkeensä painostavan hiljaisuuden.

Lääkärit vahvistivat myöhemmin Anjan lopulliseksi kuolinsyyksi hukkumisen. Pahoin nälkiintynyt tyttö oli luultavasti menettänyt tasapainonsa yrittäessään kurkottautua juomaan. Viimeisillä voimillaan hän oli takertunut joenrannan pajuun, mutta vaipunut lopulta veteen.

Anja oli menehtynyt kaksi tai korkeintaan kolme päivää ennen löytymistään. Se merkitsi, että hän oli ollut vielä elossa, kun etsintä kymmenen päivän jälkeen päätettiin lopettaa. Viimeisinä elinpäivinään Anja ei ollut syönyt enää edes marjoja.

Anja Tuulikki Kumpurinne haudattiin 13. kesäkuuta 1963.

Pohjaton suru oli yhteinen. Muonion kirkon kuori oli koristeltu keltaisilla kulleroilla, joita 13-vuotias Sinikka Niemi oli muiden partiolaisten kanssa lähetetty keräämään. 800 muoniolaista ja enontekiöläistä saattoi pienen arkun viimeiselle matkalle.

Sinä päivänä maa oli jälleen valkoinen lumesta.

Juttu on julkaistu alunperin Avun Maailma -lehden numerossa 4/2014.

Lähteet: Suuretsintä v. 1963 poliisin pöytäkirjojen mukaan (SPR:n arkisto), Lauri Ratavan Vapepan historiikkia varten toimittamat haastattelut